Ihan alkuun täytyy sanoa kaikki joilla ei ole vielä lapsia miettikää tarkkaan oletteko valmiita siihen vielä. Minä luulin olevani valmis yöheräämisiin, ei enää vapautta eikä myöskään omaa aikaa. Niin moni asia muuttui niin äkkiä. Mietimme lasta vuoden ja kaksi vuotta yritimme saada lasta joten kyllä mekin pitkään mietimme asiaa. Silti se osasi yllättää.
Tiesin kyllä kun lapsi tulee niin en voi enää mennä baareihin tai mieheni kanssa muutenkaan niin vaan ulos. Ajattelin, että saahan sen lapsen hoitoon ainakin kerran kuussa. Ei se ole paljoa ja itse saan vapaa-aikaa. Ei ihan mennyt kuten suunnittelin. Isän vanhemmat joka kerta ihmettelevät kun viedään lapsi yöksi hoitoon, että miten taas raaskitte jättää pikku tytön heille. Tekisi mieli vain sanoa rehellisesti me kun olemme sen pikku tytön kanssa joka päivä ja joka päivä saadaan tapella syömisen kanssa ja vahtia yhtenään. Niin eiköhän sitä joskus halua viedä vähän muksua poiskin. Joten sinne ei todellakaan tee mieli viedä usein lasta hoitoon. Oma äitini ei pysty hoitomaan kovin usein kun on fyysisiä kipuja sama juttu isälläni. Bilettäminen ja hauskanpito loppui kuin seinään. Raskaana ollessani sain vielä käytyä missä halusin ja milloin halusin, mutta eipä enään. Välillä sitä miettii, että aika komeasti lapsi pilasi elämäni. On todella vaikeaa kun toiset ovat niin innoissaan lapsestasi, mutta itse vain mietit koska pääset siitä eroon.
Synnytyksen jälkeen masennukseni tietenkin pahentui. Ensin ajattelin ja toivoin, että olisi vain ohi menevä baby blues. Ei kuitenkaan sitä ollut vaan synnytyksen jälkeinen masennus. Eikä parannusta näy, vaikka lapsikin reippaan vuoden. En vaan pysty iloitsemaan asiasta joka edes auttoi masennustani ja muutenkin tuhonnut elämääni. Kuten sanoin niin monia asia muuttui.. Aivan liian moni. Mieheni kanssa läheisyys väheni huomattavasti. Aikaa kun ei enää ole toisillemme. Ei ole kyllä enää aikaa itsellekkään. Töistä päästyäni joudun heti takaisin toisenlaisiin töihin. Vapaata ei ole miltein koskaan. Jos en ole töissä kodin ulkopuolella niin olen töissä kotona lasta hoitamassa ja kyllä minulle se on työtä. Lapsenhoito on minulle pakollinen asia mikä tarvii hoitaa. Mitään hauskaa tai kivaa en siinä näe.
Eilinenkin päivä oli täys v***u. Muksun kanssa sai tapella syömisestä. Ruokaa viskottiin ympäri huonetta eikä suuta suostuttu avaamaan. Sitten kun vein ruoan pois niin kauhea huuto ja niin on mukamas nälkä. Kuitenkaan ei syödä, vaikka kuinka tarjoisi. Lopulta luovutin ja jätin muksun syöttötuoliin. Menin itse olohuoneeseen ja katselin telkkaria. Kun ei vaan enää jaksanu tapella sen kakaran kanssa.