uElämäni onnellisin asia vai elämääni varjostava asia. Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta. Suhteemme on aina ollut vaikea. Minä olen vaikea luonteeltani ja mieheni mustasukkainen ja sovinisti. Sovinisti silti koen, että minäkin olen. Elämä on silti melko vaikeaa vaikka sitä itekkin vaalisi vanhoja periaatteita. Kuten naisen kuuluu tehdä kotityöt ja olla lapsen kanssa ja miehen töissä. Raskainta ehkä tässä on se kun en oikeastaan koskaan pääse yksin ystävien kanssa ulos vaan mieheni tarvii aina olla mukana. Osa ystävistäni on valitettavasti hylännyt minut, koska eivät pidä miehestäni enkä koskaan pääse heidän kanssaan ulos. Tuntuu välillä kun olisin pieni lapsi jonka tarvii pyytää lupa mitä saa tehdä. Mieheni kuitenkin käy välillä juomassa ystävien kesken. Saattaa mennä koko viikonloppu kun mieheni on viilettämässä. Koko viikonloppuna en saa häntä puhelimitse yleensä kiinni enkä tiedä missä hän on. Jos itse tekisin samoin mieheni hermostuisi kyllä viimeisen kerran ja käskisi varmasti minun lähteä. Minulla ei ole samoja oikeuksia kuin hänellä, koska olen nainen.
Alusta lähtien mieheni on pelehtinyt muiden naisten kanssa jopa ystävieni. Seksiä hän ei ole harrastanut kuulemma muiden kanssa vain kun minun. Suutelee ja leikkii vain muitten kanssa ei sen enempää. Minusta tämä silti tuntuu pahalta. Hän vähättelee asiaa ja sanoo että se oli vaan kännissä sekoilua. Tunnen oloni valittavaksi ärsyttäväksi ämmäksi kun kehtaan häntä siitä moittia. En vaan ymmärrä miksi minun pitäisi hyväksyä hänen riehumisensa, koska hän ei koskaan antaisi minulle anteeksi jos tekisin hänelle samoin. Kuten jo aikaisemmin sanoin minä olen nainen ja minun kuuluu hyväksyä mieheni tekoset ja yrittää mahdollisimman vähän valittaa niistä.
Mieheni on myös kova syyllistämään minua. Se on tullut monet kerrat selväksi kuinka pilasin hänen elämänsä. Syyllistää myös mitä tyhmemmistä syistä kuten minun vikani kun hän löi varpaansa lipastoon kun minä sen siihen v***n paikkaan halusin laittaa. Syyllistämisestä on tullut osa arkipäivää enkä oikeastaan enää välitä siitä kuten ennen. Suljen korvani ja ajattelen jotain muuta.
Osa varmaan teistä miettii miksen vaan lähde ja jätä miestäni. Siihen en osaa oikeastaan vastata. En tiedä johtuuko se pelosta ja epävarmuudestani, mutta minusta ei vain ole siihen. Mieheni on myös tehnyt hyvin selväksi, että hän päättää jos erotaan. Hän on mies talossa ja minun pitää totella häntä. Joten ei minulla edes oikeastaan vaihtoehtoja ole.