Tuntuu että päivät kuluvat riidellen. Mitään muuta ei enää tehdäkkään kuin riidellään. Alan väsymään haukkumiseen ja syyttelyyn. En jaksa kun tulee riitaa ja mieheni alkaa repimään hiuksiani ja kuristaa minua. Minun syyhän se on kun en ole iloinen. Ei mieheni halunnut masentunutta vaimoa. Joten on väärin että olen sellainen! Minun pitäisi olla onnellinen.
Ajattelin elämää erilaiseksi. Luulin että olisin onnelisessa parisuhteessa ja minulla olisi lapsia joita rakastaisin ehdoitta. Olisin onnellinen elämässäni. En odottanut että joudun väkivaltaiseen suhteeseen mistä en voi lähteä pois koska minä en enää määrää elämässäni. Menin naimisiin ja sain lapsen. Samalla hyväksyin sen, että mieheni päättää asioista. Minä olen miestäni alempi arvoisempi. Ei minulla ole oikeutta valittaa tai tehdä suuria päätöksiä. Minun pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen kun edes sain miehen. Kuten mieheni minulle sanoi ”olet ällöttävä ja hemmoteltu huora. Olisit tyytyväinen kun olen kanssasi”. Miksi en sitten ole tyytyväinen?
En haluaisi olla enää hiljaa. En halua, enkä kestä enää kauaa kun minua riepotetaan ympäri taloa ja huudetaan. Tunnen oloni arvottomaksi. En halua kuulla kuinka idiootti olen ja kuinka olen pilannut mieheni elämän. En vaan jaksa enää.. Alan väsymään. En uskalla kenelläkään puhua tai pyytää apua. Pelkään miestäni liikaa.. Jos hän hermostuu liikaa. Välillä toivon että hän kuristaisi minut kuoliaaksi. Pääsisin vapauteen.